Agilitykärpänen on purrut ja pahasti! Agilityahan olemme
treenanneet säännöllisen epäsäännöllisesti siitä lähtien, kun Tinka täytti
vuoden. Täytyy myöntää, että siitä huolimatta en ole koskaan päässyt jyvälle
siitä, miksi laji koukuttaa. Tämä tosin voi johtua siitä, että vähintään joka
toisien treenien jälkeen olen päättänyt lopettaa koko lajin. Vihdoin alkaa tuntua siltä, että agility on
koukuttanut myös minut.
Marras- ja joulukuu on käyty taas Elinan pätevässä opissa ja
tuntuu, että uutta on opittu valtavasti. Vielä keväällä Tinka sinkoili juuri
sinne minne tykkäsi ja ei todellakaan lukenut ohjausta tai puhumattakaan siitä,
että olisi tullut ohjauksiin. Sitkeästi tolkutettiin pienen raivoapinan päähän
ahkeralla palkkaamisella, että ohjauksiin on tultava ja vihdoin työ on
tuottanut tulosta. Tinkaan on saatu asennettua jarru ja vähän jopa malttia,
mutta vauhti ei ole kärsinyt tippaakaan. Kurssin myötä on huomannut, että Tinka
lukee todella taitavasti ohjausta ja voi luottaa siihen, että koira menee sinne
minne ohjataan. Toisaalta nyt, kun Tinka lukee ohjausta todella pienestä, niin
ei se myös anna yhtään virheitä anteeksi. Mukava huomata, että kun luottaa
koiraan, niin ei radalla tarvitse itse kiirehtiä vaan voi ohjata rauhassa.
Innolla odotetaan tammikuuta ja, että päästään jatkamaan treenejä!
